Nonni. Oon päättäny et jatkan mun blogia. Koska tänne saan ihan rauhassa tunkee mun ajatuksii ja muut shaibaa :) Alotan kuluneella viikolla ja ajatuksilla:
Oon täs nyt viimesen viikon aikana ollu vakavasti sairas (en tarkota tauteja, vaan pään sisäsii ja henkisii tuskia) Oon moneen otteeseen harkinnu vakavasti itsemurhaa ja suunnitelluki sellasii. Mut ne päätty aina kyynelii ja lopetin ne sitte kokonaan. Mun yöt meni siihen, että näin painajaisii mun mutsin kuolin päivästä ja sen hautajaisista ja en saanu nukuttuu. Mun päivät meni tosi heikosti ja en muista millo viimeks oisin syöny lämpimän aterian. Mut kaikki muuttu ku sain nähä ihmisen ketä oon rakastanu monta vuotta. Se tunne ku se vaa pamahtaa ovesta sisään. Mun maailma muuttu sillä sekunnilla. Eka en voinu uskoo mun silmii, mut tunsin lämpimän tunteen ja ekaa kertaa pitkään aikaan sain aikaan hymyn. Se hymy oli oikee. Se ei ollu sitä samaa teeskentelyy mitä teen yleensä. Olin ilonen pitkäst aikaa. Ja se riitti et sain kuulla sen puheen ja naurun. Se et sain olla sen kaa samas huonees oli mulle ku taivas. Mä en toivo rikkauksii, mä toivon vaa et saisin olla sen ihmisen kaa. Sen ei tartte ku hymyillä nii mun polvet pettää.
Sen jälkee ku se lähti kelasin et mä taas masennun uudestaa, mut olin vääräs. Oon koko päivän ollu ilonen ja nauttinu muittenki ihmisten seurasta. Saanu nauraa aidosti ja olla itteni.
Se et tiedän sen ajattelevan mua, antaa mulle toivoo. Se et mulla on pari kaverii joka aidosti musta välittää antaa mulle hitusen elinvoimaa. En haluis antaa periks, mut ku on aina olemassa se joku joka työntää mut kumoon. Ja sillo mun on vaikeeta nousta. Mä haluun olla vahva. Ja mä haluisin olla ilonen ja onnellinen.
Ja tähän loppuun haluun pyytää anteeks yhelt ihmiselt:
Lotta: Tiedän et oot ollu huolissas ja koittanu auttaa ja olla mun kaa. Mä pyydän anteeks, etten oo avannu suutani aikasemmin. Ehkä jos puhuisin enemmä pystyisit auttaa mua paremmin. Ja toivon et me nähtäis enemmä. Gomenasai ♥
